Mursu opiskelee, laiskottelee ja kiipeilee. Laiskottelussa taitaa olla kaikista paras, mutta opinnoistaan tykkää kovasti ja kiipeilyä rakastaa. Ainakin sillon kun se sujuu hyvin.
Eli sellaset vajaa pari vuotta tullu kiipeilyä harrastettua, ikää löytyy itteltä suunnilleen 23 ja sukupuoli on nainen. Mitenkään vaikeita reittejä en ole kiivenny, enkä useen kiipeä niitä "helppojakaan", mutta siihen nähden miten onneton olin aloittaessani, olen ihan kohtuu tyytyväinen siihen, miten nyt kiipeän. Greidattuja reittejä en ole paljoa kiivennyt, sisällä en ole tainnut ainuttakaan, pihalla se vaikein oli 5+. Toisaalta, piha kiipeilyä olen harrastellut vasta aika vähän, viime kesä meni siltä osin ohi, kun majailin sen verran korvessa ja ilman autoa (tosin eipä se auto paljoa auttaisi ihmistä, jolla ei ajokorttia ole). Mutta kyllä se tästä vielä paranee, en tartte kun lisää voimaa, paremman tekniikan ja enemmän uskallusta.
Kiipeily ei ehkä ole se ensimmäinen laji, joka tulee mieleen ihmisellä, jolla on lyhyet raajat, heikot kädet, ja joka pelkää korkeita paikkoja. Ei se minullekaan ensimmäinen mieleen tullut laji ollut, mutta kuitenkin yksi niistä, jonka koen eniten omakseni. Ehkäpä eniten kiipeilyssä kiehtoo sen vapaus, ei ole ketään, joka pakottaa kiipeilemään, ei ole treenivastusta, jonka treenin voi pilata laiskottelemalla, ei ole joukkuetta, joka loisi paineita. Kiipeilyssä kiipeää vain itseään varten.
Erityisesti pidän boulderoinnista. Minulle se on vapaampaa, ei tarvitse huolehtia köysistä, ei valjaista, eikä toisesta kiipeilijästä. Eikä tarvitse kiivetä niin korkealle, että pelottaa liikaa. Enemmän pitäisi kyllä köysittelyäkin harrastaa, ehkä se korkeanpaikan kammo sitten hellittäisi. Vaikka en kyllä mielestäni pelkää korkeita paikkoja, en edes niiltä putoamista vaan sitä vaihetta kun törmää esteisiin; seinään, kallioon tai maahan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti