Lähtö

Yleensä mulla on niin, että jos en heti kirjoita kun tulen harrastamasta, se sitten jää väliin, kun se kaikista paras olo liikuntasuorituksen jälkeen haihtuu. Tänään se ei ole viitsinyt karata mihinkään. Luistelemasta tulin sellaset neljä-viisi tuntia sitten, ja on vieläkin ihan euforinen olo. Tosin samaan aikaan tosi haikea, koska kausi loppuu ihan kohta. En haluais sen loppuvan vielä, kun vasta olen pääsemässä lajiin kiinni. Ja kerta kerran jälkeen se sytyttää vaan enemmän. Miksen mä ole tätä ennen harrastanut? Tai no syyhän on se, että en yksinkertasesti ole tajunnut tällaista mahdollisuutta edes olevan.

Mut nyt haluaisin vaan osata kirjottaa mitä mun mielessäni ja kehossani kulkee. Jotku sanoo huumeista, että ei sitä fiilistä voi saada mistään liikunnasta tai muusta tekemisestä, että parhaan olon saa aineista, sen euforian, tai sen, että pääsee muihin maailmoihin. Mä vaan epäilen, että onko ne ikinä ihan tosissaan harrastanu mitään, onko ne löytäny ittelleen sitä lajia, jota ne rakastaa. Koska olen ihan täysin varma, että näin hyvää oloa ei voi saada aikaseks millään päihteillä. Ja muut maailmat? En mä niissä halua olla, mä haluan olla just tässä. Just tällasella hetkellä, kun mä tiiän, että mä oon hyvä, mä osaan, mä pärjään, ja kun edes puolet vuodesta voin käydä jäällä, niin selviän sen avulla.

Haluaisin vaan huutaa kaikille, että tajuatteko! Teiän pitää kokeilla, luistelkaa, kuunnelkaa kun terät liukuu jäällä, tuntekaa reisissänne se voima, jolla kuljette eteenpäin. Tuntekaa se onni, kun pääsette ensimmäisen kerran kaarteen, ilman että vauhti hidastuu. Se, kuinka löydätte sen suunnan, johon puristus lähtee. Nauttikaa kehityksestä, nauttikaa seurasta, nauttikaa kipeistä lihaksista, nauttikaa siitä kun aurinko paistaa ja jää kiiltää.

Luulen, että tänään oli ensimmäinen kerta, kun uskalsin luistella niin kovaa kuin pystyn. Ei se tietenkään vielä kovin lujaa ole, mutta se tunne on pelkkää onnea. Kun tietää, että antaa kaikkensa, kun osaa ja uskaltaa. Antaa painua hartioiden alas, ja osaa luistella kaarteen kokonaisuudessaan niin, että ei pelkää epävarmuutta.

Ensimmäinen ajanotto, ensimmäinen lähtö, ensimmäinen sata metriä. Ei vielä niitä kurveja, ainoastaan suora, puristus loppuun asti... Mutta se lähtö. Se kun asettuu viivalle, ja kaikki muu katoaa. En muista ikinä ennen sen käyneen noin vahvasti. Ne askeleet siinä alussa, vaihtaminen luisteluun, en osaa kuvailla miltä se tuntuu. Mutta tiedän, että se tulee tuntumaan vielä paremmalta, kun kaiken saa osumaan kohdalleen, kun treenaa, treenaa ja treenaa vielä lisää. Mutta jotenkin, jo nyt, se hidastaa maailman, se vie pelot pois. Kun uskaltaa aikaa vastaan luistella täysillä ja antaa kaikkensa, se siirtyy myös perusluisteluun, se pieni kilpailuhenki pään sisässä kertoo, että ei kaatumista tarvitse pelätä, ei siksi, että ei se sattuisi, vaan siksi, että en minä kaadu. Ja miten valheellista se lieneekään, eikä varmasti lopullista, niin se hetki kun sen tuntee... Kun se herää henkiin viivalla, eikä tahdo mennä nukkumaan.

Rakastan luistelua ja tätä itsekästä hyvänolon tunnetta. Mun on hyvä olla, mä osaan, mä pärjään. Tuntuu hyvältä kun osaa. Kun voi luistella kaarteet niin, että tekee mieli nauraa, koska uskaltaa. Se typerä aikaisempi kaarteiden pelko on kadonnut, uskaltaa liukua ja tuntee, että vasenkin jalka alkaa löytää paikkansa. Tahdon tätä lisää, vaikka mun sydämeni pakahtuu onnesta jo nyt. Odotan jo syksyä, kun saa ensimmäistä kertaa kesän jälkeen luistimet jalkaansa, ja astuu jäälle, ja on niin kömpelö, mutta hetken päästä ei enää ole. Silloin taas osaa ja voi olla onnellinen.

Mä olen aina huumaantunut liikunnasta, mutta tämä pakahtuminen, mitä voin edes tälle tehdä? Yleensä en liikkuessa parane, jos on minkäänlainen kilpailutilanne, tenteissä ehkä, ja sen sellaisessa, mutta kiipeilyssä ajattelen liikaa, miekkalussa kun sitä harrastin, ajattelin liikaa. Luistelussa en ajattele, siinä kaikki vain katoaa. Haluan, että tämä säilyy. Haluan selvitä kesän yli. Haluan kertoa teille, ei ole mitään parempaa kuin tämä. Se maailman katoaminen ympäriltä, se hetkessä oleminen, se onni minkä tämä kaikki aiheuttaa. Rakastan luistelua.

Mursu luistelee

Ehkä kun mulla on noin talvinen nimimerkkikin käytössä, ni mun tarttee vaan olla paljon parempi luistelussa kun kiipeilyssä. Tosin, epäilen kyllä vähän mursujen luistelutaitoa, mutta niitten ainakin pitäis olla tottuneita jäähän. Eilen olin luistelemassa, oli ihan täydellinen ilma siihen. Tänäänkin ois huvittanu, mutta ei ollu lainkaan niin kiva ilma, ja jalat oli vähän sitä mieltä, että ei luistelua minulle tänään. On kiva, kun on alkanut oppia tekniikkaa sen verran, että luistelu tuntuukin jossain. Harmittaa vaan paljon, kun loppuu kausi kohta. Voisikohan kesällä kokeilla pikarullaluistelua? Uskaltaisikohan sitä...

Kiipeillyt olen VÄHÄN viime aikoina. Tai no, en pariin viikkoon ollenkaan. On ollut niin kiire opiskeluiden kanssa, ja muuton myös. Siirryin siit matalasta majastani asumaan toisaalle matalaan majaan, mutta halvempaan sellaiseen. Kaupan päälle tuli kaksi kämppistä, joista toisen olen nähnyt pari kertaa vilaukselta, ja toista en ollenkaan. Kaksi oikein mukavaa ihmisnaapuria on tässä parhaana lisänä, ja toisen ihmisnaapurin kolme oikein mukavaa kissaa.