Heinäkuu on siitä kiva, että heinäkuusta eteenpäin olen Caven jäsen. Tähän mennessä on ollut niin, ettei aina ole viittinyt lähteä kun on tehnyt mieli, kun kertamaksuilla se olisi tullut liian kalliiksi. Tästä eteenpäin se tulee liian kalliiksi, jos siellä ei käy, eiköhän se rohkaise lähtemään niinäkin kertoina kun ei oikein jaksaisi.
Tuon edellisen merkinnän otsikko saattoi muistuttaa minua eräästä tärkeästä asiasta... Miksi se venyttely on joskus niin vaikeeta? Tai miks on niin vaikeeta hoksata, ennen yhdeksää, että leipää vois olla kiva syödä iltapalaks... Pitää toivoa, että mun kananmunani on vielä syömäkelposia, tai saan syödä mysliä kuivilteen.
Tänään tuli siis taas käytyä keivillä ja keiviä ennen jouskaroimassa. Kiipeilyssä ei ehkä ollut se ihan paras päivä, mutta jouskarointi sujui huomattavasti paremmin kuin parilla edellisellä kerralla. Harmi, ettei kehitys taida jatkua ihan samalla vauhdilla kovin pitkään eteenpäin. Sillon kun alottaa jonkun uuden lajin, siinä kehittyy yleensä aluksi niin mukavan nopeasti... Sitten kun kehittyminen hidastuu, alkaa helpommin kyllästyttää, kun kehittyäkseen pitäisi alkaa oikeasti nähdä vaivaa. Mutta oon kyllä jo kiipeilyä varten nähny vaivaa, yleensä ainakin kerran puolessa vuodessa teen jotain lihaskuntoliikkeitä, että saan lihaksia ja kehityn. Ai, kerran puolessa vuodessa ei riitä?
tiistai 30. kesäkuuta 2009
maanantai 29. kesäkuuta 2009
Venyttelyä
En oo ehkä ihan kaikkein huonoiten venyvä maailmassa, mut jos jatkaisin samaan malliin kun viime aikoina tullu venyttelyt hoidettua, niin kohta olisin. Yleensäkin venyttely on enemmän ollut sitä ennen-kiipeilyä-kavereitten-kanssa-istuskelua-venyttelyä, ja se kiipeilyn jälkeinen jäänyt tekemättä. Aattelin kokeilla parantaa tapani, löysin yhdestä kiipeilykirjasta muutaman hyvän venyttelyliikkee, joita en ollut aikaisemmin kokeillut. Yllättävän hyvin toimii esimerkiksi sellainen, että seisoo hartioitten levyisessä haara-asennossa ja pistää kädet suoraan sivulle ja sitten kädet nyrkkiin. Ei ehkä kuulosta kovin venyttävältä liikkeeltä, mutta itseltäni löysin ainakin lihasjumeja joihin tuo auttoi. Ja sitten jos jaksaisi vielä venyttelyn lisäksi alkaa hankkia sitä lihaskuntoa...
Eilen oli taas cave-päivä. En ees alunperin aatellu itte kiivetä, kun oli ollu niin lämmin jo koko päivän (ja cavellakin tietty oli) ja olin just syöny. Kiipesin sitten kuitenkin. Oli kaiken lisäks ihan hyvä kerta, oon alkanu saamaan kiinni sellasista otteista, joista en ennen ees unelmoinu, negalla seinällä ainakaan. Ehkä tää tästä... Toisaalta hyvissä boulderointi kerroissa on se haittapuoli, että ei sen jälkeen niin hirveästi tee mieli aloittaa sitä köysittelyharjoittelua. Onko ihan pakko jos pelottaa?
Mutta tässä ehkä mun tulevaisuuteni (ei ole oma piirtämä tuo kuva, vaan täältä lainattu: http://www.theshortspan.com)
Eilen oli taas cave-päivä. En ees alunperin aatellu itte kiivetä, kun oli ollu niin lämmin jo koko päivän (ja cavellakin tietty oli) ja olin just syöny. Kiipesin sitten kuitenkin. Oli kaiken lisäks ihan hyvä kerta, oon alkanu saamaan kiinni sellasista otteista, joista en ennen ees unelmoinu, negalla seinällä ainakaan. Ehkä tää tästä... Toisaalta hyvissä boulderointi kerroissa on se haittapuoli, että ei sen jälkeen niin hirveästi tee mieli aloittaa sitä köysittelyharjoittelua. Onko ihan pakko jos pelottaa?
Mutta tässä ehkä mun tulevaisuuteni (ei ole oma piirtämä tuo kuva, vaan täältä lainattu: http://www.theshortspan.com)
lauantai 27. kesäkuuta 2009
Mursu hirttäytyy
Huomasinpa taas vaihteeks, että mursuja ja köysiä ei oo luotu yhteen. Jotenkin kaikki tuntuma seinään katoaa saman tien kun sidon itteni köyden jatkoks. Päätin kyllä nyt virallisesti alottaa köysiin totuttautumisharjotukset. Ei siitä tuu mitään, jos boulderoinnissa kehityn koko ajan, mut köysittelyssä jumitan ekoissa otteissa enkä pääse mihinkään. Se on sellasta räpiköintiä sitten. Jotenkin boulderoidessa tuntuu liikeet paljon varmemmilta... Mutta juu, se köysiopettelu taitaa olla edessä. Ehkä mun pitäs opetella samalla tavalla kun vaikka kissan voi opetella kulkemaan valjaissa? Vähän kerrallaan, vähän kerrallaan. Ensin opettelen itte kulkemaan valjaissa, valjaat päälle kun menee kauppaan, valjaat päälle kun menee jouskaroimaan, valjaat päälle kun menee yliopistolle... Seuraavaks sidon valjaisiin köyden pätkän kiinni ja talutan itteni kauppaan ja talutan itteni jouskaroimaan ja talutan itteni yliopistolle. Voisin vaikka pyytää sittenvaiheessa kaveria avuks, se vois kanssa talutella mua edes takasin. Sellasta, että tutuissa paikoissa käydään ja muuten. Kun oon sitten tottunu olemaan talutettavana, voisin siirtyä boulderoimaan talutettuna. Siis ettei köyttä kiinnitettäs mihinkään ylös, tai etten klikuttelis sitä jatkoihin, vaan ihan vaan boulderoisin köyden päässä. Sitten kun se sujuis hyvin, vois siirtyä köysittelemään oikeasti.
Vai pitäisköhän mun sittenkin vaan opetella liidaamaan ihan vaan liidaamalla?
Nyt mä haaveilen uimisesta sen verran, et harkitsen ainakin jalkojeni kastamista lähimmällä uimarannalla. Pitäs vaan sinne asti ensin raahautua.
Vai pitäisköhän mun sittenkin vaan opetella liidaamaan ihan vaan liidaamalla?
Nyt mä haaveilen uimisesta sen verran, et harkitsen ainakin jalkojeni kastamista lähimmällä uimarannalla. Pitäs vaan sinne asti ensin raahautua.
perjantai 26. kesäkuuta 2009
Kuuma
Eikö tämä kesäinen ilma olekin mukava? Olisi se, jos olisin itse jossain muualla. Miten tällä ilmalla voi edes tehdä mitään? Tai kävin rullaluistelemassa, kahdeksan kilsaa suunnilleen, juomapullo mukana, ja melkein läkähdyin. Tosin se pahin läkähtyminen alkaa iskeä vasta nyt, kun on kämppäkin saanut rauhassa lämmitä näiden parin päivän ajan.
Kivet kutsuisivat ja cave kutsuisi, mutta ei vaan pysty. Eilen ajateltiin olla ovelia ja käydä keivillä (cavella, Oulun cavella) sen sijaan, että mentäisiin muurille, kun muurille aurinko porottaa suoraan. Muurilla tosin olisi saattanut ilma kiertää, kavella se ei sitä juuri tehnyt. Ihan mukavaa oli silti. Viime viikolla olin Jyväskylässä halailemassa kiviä ja itkemässä sitä, miten en osaa mitään. Tosin monet kivet nyt olivat ihan selkeästi liian vaikeita jo topojen perusteella, mutta kai sitä aina haluaisi yllättyä positiivisesti ja osata kiivetä jotain. Kiipesin siellä kuitenkin ekan vitosen reittini, Bouldergeistin Marvinilla Keljonkankaalla. Tai se 5+ se virallisesti oli. Seuraavana yönä näin kyllä unta, että joku pro kiipesi sen, ja sanoi, että ei se kyllä ole kuin nelonen... Mutta kyllä mä taidan tahtoa luottaa topoon sen verran, että se vitonen on nyt plakkarissa. Muutamana päivänä jo Jkl:ssä meinasi lämpötila vaivata, kuumuus vie mehut niin äkkiä.
Joku päivä pitäisi lähteä Luohualle ja ehkäpä huomenna muurille. On aika säälittävää, etten ole vielä muurilla (Merikosken voimalaitoksella sijaitsee kyseinen seinä) kertaakaan käynyt... Useasti on vaan ollut keväisin liian kiirettä ja silloin kun on ollut aikaa, on ollut huono ilma. Nyt meinaa kyllä olla liiankin hyvä... Taitaa olla siellä samanlainen fiilis kuin vohvelilla vohveliraudassa; toiselta puolelta porottaa aurinko ja toiselta auringon lämmittämä seinä... Toivon vaan, että ovela suunnitelma seinälle ajoissa siirtymisestä onnistuu ja aurinko pysyy pilven lisäksi sen verran sopivasti esteitten takana, ettei suoraan muuriin porota. Mutta saa nyt nähdä saako huomenna tuota aikaiseksi ja saako ihmisiä lähtemään mukaan. Kavereita olisi kiva nähdä.
Kivet kutsuisivat ja cave kutsuisi, mutta ei vaan pysty. Eilen ajateltiin olla ovelia ja käydä keivillä (cavella, Oulun cavella) sen sijaan, että mentäisiin muurille, kun muurille aurinko porottaa suoraan. Muurilla tosin olisi saattanut ilma kiertää, kavella se ei sitä juuri tehnyt. Ihan mukavaa oli silti. Viime viikolla olin Jyväskylässä halailemassa kiviä ja itkemässä sitä, miten en osaa mitään. Tosin monet kivet nyt olivat ihan selkeästi liian vaikeita jo topojen perusteella, mutta kai sitä aina haluaisi yllättyä positiivisesti ja osata kiivetä jotain. Kiipesin siellä kuitenkin ekan vitosen reittini, Bouldergeistin Marvinilla Keljonkankaalla. Tai se 5+ se virallisesti oli. Seuraavana yönä näin kyllä unta, että joku pro kiipesi sen, ja sanoi, että ei se kyllä ole kuin nelonen... Mutta kyllä mä taidan tahtoa luottaa topoon sen verran, että se vitonen on nyt plakkarissa. Muutamana päivänä jo Jkl:ssä meinasi lämpötila vaivata, kuumuus vie mehut niin äkkiä.
Joku päivä pitäisi lähteä Luohualle ja ehkäpä huomenna muurille. On aika säälittävää, etten ole vielä muurilla (Merikosken voimalaitoksella sijaitsee kyseinen seinä) kertaakaan käynyt... Useasti on vaan ollut keväisin liian kiirettä ja silloin kun on ollut aikaa, on ollut huono ilma. Nyt meinaa kyllä olla liiankin hyvä... Taitaa olla siellä samanlainen fiilis kuin vohvelilla vohveliraudassa; toiselta puolelta porottaa aurinko ja toiselta auringon lämmittämä seinä... Toivon vaan, että ovela suunnitelma seinälle ajoissa siirtymisestä onnistuu ja aurinko pysyy pilven lisäksi sen verran sopivasti esteitten takana, ettei suoraan muuriin porota. Mutta saa nyt nähdä saako huomenna tuota aikaiseksi ja saako ihmisiä lähtemään mukaan. Kavereita olisi kiva nähdä.
Mursu esittäytyy
Mursu opiskelee, laiskottelee ja kiipeilee. Laiskottelussa taitaa olla kaikista paras, mutta opinnoistaan tykkää kovasti ja kiipeilyä rakastaa. Ainakin sillon kun se sujuu hyvin.
Eli sellaset vajaa pari vuotta tullu kiipeilyä harrastettua, ikää löytyy itteltä suunnilleen 23 ja sukupuoli on nainen. Mitenkään vaikeita reittejä en ole kiivenny, enkä useen kiipeä niitä "helppojakaan", mutta siihen nähden miten onneton olin aloittaessani, olen ihan kohtuu tyytyväinen siihen, miten nyt kiipeän. Greidattuja reittejä en ole paljoa kiivennyt, sisällä en ole tainnut ainuttakaan, pihalla se vaikein oli 5+. Toisaalta, piha kiipeilyä olen harrastellut vasta aika vähän, viime kesä meni siltä osin ohi, kun majailin sen verran korvessa ja ilman autoa (tosin eipä se auto paljoa auttaisi ihmistä, jolla ei ajokorttia ole). Mutta kyllä se tästä vielä paranee, en tartte kun lisää voimaa, paremman tekniikan ja enemmän uskallusta.
Kiipeily ei ehkä ole se ensimmäinen laji, joka tulee mieleen ihmisellä, jolla on lyhyet raajat, heikot kädet, ja joka pelkää korkeita paikkoja. Ei se minullekaan ensimmäinen mieleen tullut laji ollut, mutta kuitenkin yksi niistä, jonka koen eniten omakseni. Ehkäpä eniten kiipeilyssä kiehtoo sen vapaus, ei ole ketään, joka pakottaa kiipeilemään, ei ole treenivastusta, jonka treenin voi pilata laiskottelemalla, ei ole joukkuetta, joka loisi paineita. Kiipeilyssä kiipeää vain itseään varten.
Erityisesti pidän boulderoinnista. Minulle se on vapaampaa, ei tarvitse huolehtia köysistä, ei valjaista, eikä toisesta kiipeilijästä. Eikä tarvitse kiivetä niin korkealle, että pelottaa liikaa. Enemmän pitäisi kyllä köysittelyäkin harrastaa, ehkä se korkeanpaikan kammo sitten hellittäisi. Vaikka en kyllä mielestäni pelkää korkeita paikkoja, en edes niiltä putoamista vaan sitä vaihetta kun törmää esteisiin; seinään, kallioon tai maahan.
Eli sellaset vajaa pari vuotta tullu kiipeilyä harrastettua, ikää löytyy itteltä suunnilleen 23 ja sukupuoli on nainen. Mitenkään vaikeita reittejä en ole kiivenny, enkä useen kiipeä niitä "helppojakaan", mutta siihen nähden miten onneton olin aloittaessani, olen ihan kohtuu tyytyväinen siihen, miten nyt kiipeän. Greidattuja reittejä en ole paljoa kiivennyt, sisällä en ole tainnut ainuttakaan, pihalla se vaikein oli 5+. Toisaalta, piha kiipeilyä olen harrastellut vasta aika vähän, viime kesä meni siltä osin ohi, kun majailin sen verran korvessa ja ilman autoa (tosin eipä se auto paljoa auttaisi ihmistä, jolla ei ajokorttia ole). Mutta kyllä se tästä vielä paranee, en tartte kun lisää voimaa, paremman tekniikan ja enemmän uskallusta.
Kiipeily ei ehkä ole se ensimmäinen laji, joka tulee mieleen ihmisellä, jolla on lyhyet raajat, heikot kädet, ja joka pelkää korkeita paikkoja. Ei se minullekaan ensimmäinen mieleen tullut laji ollut, mutta kuitenkin yksi niistä, jonka koen eniten omakseni. Ehkäpä eniten kiipeilyssä kiehtoo sen vapaus, ei ole ketään, joka pakottaa kiipeilemään, ei ole treenivastusta, jonka treenin voi pilata laiskottelemalla, ei ole joukkuetta, joka loisi paineita. Kiipeilyssä kiipeää vain itseään varten.
Erityisesti pidän boulderoinnista. Minulle se on vapaampaa, ei tarvitse huolehtia köysistä, ei valjaista, eikä toisesta kiipeilijästä. Eikä tarvitse kiivetä niin korkealle, että pelottaa liikaa. Enemmän pitäisi kyllä köysittelyäkin harrastaa, ehkä se korkeanpaikan kammo sitten hellittäisi. Vaikka en kyllä mielestäni pelkää korkeita paikkoja, en edes niiltä putoamista vaan sitä vaihetta kun törmää esteisiin; seinään, kallioon tai maahan.
Tilaa:
Kommentit (Atom)